Hän jota luulin ystäväkseni,
löi minua kasvoihin,
pudotti minut korkealta,
kaatoi niskaani kylmää vettä.
Luulin sydämeni murtuvan,
mutta mitään ei tapahtunutkaan.
Avasin silmäni lyönnin jälkeen
ja näin taas selkeästi maailmani.
Koettelin jalkojani putoamisen jälkeen
ja tunsin niiden alla tukevan maanpinnan.
Tajusin veden kylmyyden selässäni
ja tunsin, miten se virkisti ruumiin ja sielun.
Kaikki se kirkasti mielen ja palautti suunnan.
Jotta taas tietäisin, missä mennään.
Olin lopulta iloinen kaikesta ja tartuin taas elämääni.
Hänet, jolla oli rohkeutta ja voimaa
sanoa totuus ja koetella minua,
hänet tiesin ystäväkseni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen tässä sulatellut tätä Sinun postaustasi.
VastaaPoistaTuohon ensimmäiseen pisteeseen pääsen, sitten herää vanha katkeruus; nyt sulattelen sitä parhaani mukaan jospa pääsisin sen jälkeen eteenpäin.
Lue eteenpäin!
VastaaPoistaTässä tarinassa on onnellinen loppu.
Luin loppuun, onnellinen on loppu.
VastaaPoistaNiinpä! Kaikkeen ei ole onnellista loppua