Yksi luokka elämänkoulua takana.

Jaaha. Näinkös tässä kävikin.
Viiskymppisenä ajattelin tehdä vuoden ajan jotain aivan muuta, kuin mitä olin tehnyt viimeiset 30 vuotta.
Liian vanha rauhanturvaajaksi!
Agrologi AMK? Liippaa liian läheltä!
Hyvästä harrastuksesta melkein ammatiksi???
"And now for something completely different!". Monty Pyton's Flying Circusta siteeratakseni.
Erinäisten sekalaisten vaiheiden jälkeen lopputuloksena kuitenkin seuraava...

No on sitä syntymätodistuksen jälkeen sentään suoritettu ja todistus saatu yhdestä jos toisestakin koulusta ja kurssista, mutta tämä on ensimmäinen ammattitutkintotodistus.

Kylmän opettamaa.

Olin palelemassa.
Itsepä olin osani valinnu.
Välillä palelsi sormia niin, että itku meinas tulla.
Ne oli niin kylmät, ettei lumi sulanut.
Silloin tungin käteni kainaloihin tai muuhun lämpimään paikkaan vaatteiden alle.
Muutamassa minuutissa sormet ihan turposivat verenkierron taas alkaessa toimia.
Tämä, ei enää kovin häävi kroppa osaa välillä yllättää positiivisesti.
Polttopuu se tuottaa lämpöä niin monessa paikassa.
Ensin meinaa tulla hiki kaadossa, karsinnassa, katkonnassa ja kasauksessa.
Seuraavaksi lämpiää sirkkelin kanssa häärätessä.
Valmiit, kuivat klapit pitää vielä heitellä jonnekin suojaan yleensä kesän kuumimpaan aikaan.
Ja viimeiset lämmöt niistä saa poltettaessa.
Silloin lämpiää kyllä koko pirtti.
Ja ulkona on edelleen se -20℃

Hitaat jäähyväiset.

Ankku, Anne, Teemu, Pia, Turkka, Janne, Laura, Kaisa, Mira, Kata, Jonna, Simo, Jukka, Outi, Jenna, Rita.
Hannu, Pete, Jii-Pee, Tero, Mari.
Jos jonkun nimi unohtui mainita, johtuu se oletikin Opiston vanhimman oppilaan alkavasta dementiasta.
Teidän seurassanne olen nyt ollut puolisentoista vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti.
Aikas hieno ajanjakso meikäläisen elämässä. Oppiminen on oikeesti kivaa.
Sapattivuosi venyi mukavan mittaiseksi ja antoi tietoja, taitoja ja tuttavuuksia.
Olen saanut kurkistaa moneen nuoreen mieleen ja ehkä myös itse jättänyt pienen muiston itsestäni.
Kiitos teille.
On ollut ilo tutustua.
Kokemuksesta tiedän, että osan teistä näin jo viimeisen kerran tässä elämässä, mutta ehkä jonkun kanssa yhteys säilyy.
Tämä ei ole valitusta eikä syyllistämistä. Niin vain on.
Hidasta jäähyväistä on tapahtunut pikkuhiljaa, kun jokainen on hakenut uutta olinpaikkaa koulun jälkeen ja meikäläinen jatkaa juurtumistaan tänne männyn juureen.
Pää silti aina pilvissä.

Tapahtuipa kauan sitten.

Hän jota luulin ystäväkseni,
löi minua kasvoihin,
pudotti minut korkealta,
kaatoi niskaani kylmää vettä.

Luulin sydämeni murtuvan,
mutta mitään ei tapahtunutkaan.

Avasin silmäni lyönnin jälkeen
ja näin taas selkeästi maailmani.
Koettelin jalkojani putoamisen jälkeen
ja tunsin niiden alla tukevan maanpinnan.
Tajusin veden kylmyyden selässäni
ja tunsin, miten se virkisti ruumiin ja sielun.

Kaikki se kirkasti mielen ja palautti suunnan.
Jotta taas tietäisin, missä mennään.

Olin lopulta iloinen kaikesta ja tartuin taas elämääni.

Hänet, jolla oli rohkeutta ja voimaa
sanoa totuus ja koetella minua,
hänet tiesin ystäväkseni.

Lottovoitto taas...

Rahantuloa ei näemmä voi estää.
Sama rivi.
10 viikkoa kerralla.
Pauttiarallaa 25 vuotta sijoitettu samoihin numeroihin.
Siinäpä ne meikäläisen suurimmat rahapelit tässä elämässä.
Joskus aina tärppää. Tälläkin voitolla veikkaa kerran...
Ei vaan. On sitä tullut joskus enemmänkin: Kymppejä kerrassaan. Tosin markka-aikaan.
On tämä sentään vähän riskittömämpää, kuin esimerkiksi ns. arvopaperit.
Paperit, joiden ainoa arvo on ihmisten usko niihin.
Setelipaperilla on samanlaista uskoon perustuvaa arvoa.
Niin kauan, kun ihmiset uskovat rahan vaihtoarvoon, se toimii.
Mutta jos rahaa ei saa vaihdetua ruokaan, sillä on vain paperin arvo.
Sillä voi lämmitellä nuotiolla. Ei muuta.
Usko paperin sanomaan toteutuu liian monessa.
Uskotaan rahaan. Ihmisen asettamaan.
Uskotaan Sanaan. Ihmisen kirjoittamaan ja julistamaan.
Uskotaan ismiin. Ihmisen suunnittelemaan ja toimeenpanemaan. Ja sitten järjestelmän halukkaat pyövelit aloittavat erilaisuuden kieltämisen, eristämisen, tuhoamisen.
Voi voi sentään.

Mazlowin tarvehierargian ensimmäinen tarve: Eloonjääminen.
Siihen tarvitaan esim. ruokaa.
Tuotan ruokaa.
Minulla on tarkoitus.
Mitäpä tässä meikäläinen muuta...

Hitaasti, hitaammin, hitaimmin.

Sain pokaalin.
Olin kolmas.
Kuka hyvänsä pystyy ajamaan moottoripyörällä 300km/h, mutta kuka pystyy ajamaan moottoripyörällä 25m:n matkaa 1,5m leveällä radalla yli minuutin. Ulos ei saa ajaa, eikä panna jalkaa maahan.
Nopeampi on tosi moni, mutta hitaampia saa etsiä.
Hengissäpysymisen edellytyksiä motoristilla on silloin, kun pitää kaikkia muita tielläliikkujia potentiaaleina tappajina.
Jos haluaa tuntea vauhdin hurmaa, pitää ajaa tarpeeksi huonoa tietä. Polulla 50km/h tuntuu hurjalta vauhdilta, mutta kaatumisesta selviää hengissä ja yleensä terveenä.
Ajellaan edelleen. Kumipyörät alaspäin. Mieluusti aurauskeppien välissä.
Seuraava etappi Pystymettä 29,10.
Ja kunhan tulee talvi ja lunta.
Nastarenkaat, kelkkahaalari, rukkaset.
Hetkittäin hauskinta housut jalassa.

Päivä, vuosi ja elämä illassa?